Kun elämä karkaa käsistä, siitä lähtee väritkin

                      Valmistan vainajien peitteitä ja tuhkauurnia. Kasaan kartongista uurnan rungon, jonka päällystän käsin kirjailemallani kankaalla. Suunnitteluvaiheessa tuli mietittyä teknisiä ratkaisuja, toimivuutta, ekologisuutta ja maatuvuutta. Uurnan esteettisyys oli tietysti tärkeä lähtökohta. Erityisen paljon olen kuitenkin pohtinut tuotteitteni merkitystä.

Olen tähän mennessä valmistanut uurnan kahdelle tutulleni. Seurasin vuosia näiden naisten elämää sivusta, kun he elivät aina vain uusiutuvien syöpiensä kanssa.

Molempien naisten elämässä oli ollut värejä. Iäkkäämmän tuttavan jäämistöstä löytyy iloisenkirjavia paitoja, itämaistyylisiä huiveja ja koruja, värikkäitä räsymattoja. Viimeisinä elinvuosinaan hänen kodissaan oli jatkuva kaamosaika. Päiväpeitto yön musta. Verhot mustaa ja valkoista raitaa, valkoisia puita mustalla pohjalla. Keittiön matto musta, pöytäliina synkän tumman vihreä.

Nuorempi menehtynyt ystäväni oli tekstiilialan ihminen. Kouluajoilta muistan erityisesti hänen ompelemansa hehkuvanpunaisen bleiserin. Aikuisena hän työskenteli sisustusliikkeessä, myi kauniita tekstiilejä ja huonekaluja. Kun harvoin ehdin käydä hänen luonaan, huomasin heidän kotinsa oranssien sohvien ja punaisten nojatuolien vaihtuneen hiljalleen harmaiksi ja valkoisiksi, mustiksi. Samoin oli käynyt hänen vaatteilleen.

Kun elämä karkaa käsistä, siitä lähtee väritkin.

Meillä Suomessa on totuttu näyttämään surua pukeutumalla mustiin. Karjalaiset ovat käyttäneet valkoisia liinoja osoittamaan, että taloon on tullut vainaja, samoin kuin Itämaissa kuolemaan liitetty väri on valkoinen. Joku sanoi, että ei vainaja kuole itselleen, vaan muille ihmisille. Silloin suremme me. Ja muutumme puolestaan värittömiksi.

Haluaisin välittää uurnissani ja muissa kuolemaan liittyvissä tekstiileissäni lämmintä ja valoisaa ajatusta läheisen muistosta. Vaikka kuolema on karu ja suru musertavaa, läheisen saatteleminen rajan toiselle puolelle voisi olla kaunista. Me näemme muistoissamme läheisemme vielä täynnä elämää. Näin vainajakin oletettavasti toivoisi. Miksi emme voisi käyttää kuoleman hetkellä ja hautajaisissa lämminhenkisiä, pehmeitä, värillisiäkin materiaaleja? Miksi emme voisi säilyttää läheisen lämmön ja kauniin muiston kuolemaan liittyvän esineistönkin muodossa - alkaen ihan kuoleman hetkestä hautaukseen saakka? Tuskin kukaan vainaja haluaisi omaisten muistavan häntä teräksisissä paareissa, käärittynä muoviseen pussiin, yhtä harmaana ja kolkkona näkynä kuin pitkään kuolemaa tehneen sielunmaisema.

Koska muisto jää.

Päivi Honkanen, DORAMI