Valmistan vainajien
peitteitä ja tuhkauurnia. Kasaan kartongista uurnan rungon, jonka päällystän
käsin kirjailemallani kankaalla. Suunnitteluvaiheessa tuli mietittyä teknisiä
ratkaisuja, toimivuutta, ekologisuutta ja maatuvuutta. Uurnan esteettisyys oli
tietysti tärkeä lähtökohta. Erityisen paljon olen kuitenkin pohtinut tuotteitteni
merkitystä.
Olen tähän mennessä valmistanut uurnan kahdelle tutulleni.
Seurasin vuosia näiden naisten elämää sivusta, kun he elivät aina vain
uusiutuvien syöpiensä kanssa.
Molempien naisten elämässä oli ollut värejä. Iäkkäämmän
tuttavan jäämistöstä löytyy iloisenkirjavia paitoja, itämaistyylisiä huiveja ja
koruja, värikkäitä räsymattoja. Viimeisinä elinvuosinaan hänen kodissaan oli
jatkuva kaamosaika. Päiväpeitto yön musta. Verhot mustaa ja valkoista raitaa,
valkoisia puita mustalla pohjalla. Keittiön matto musta, pöytäliina synkän
tumman vihreä.
Nuorempi menehtynyt ystäväni oli tekstiilialan ihminen.
Kouluajoilta muistan erityisesti hänen ompelemansa hehkuvanpunaisen bleiserin. Aikuisena
hän työskenteli sisustusliikkeessä, myi kauniita tekstiilejä ja huonekaluja.
Kun harvoin ehdin käydä hänen luonaan, huomasin heidän kotinsa oranssien
sohvien ja punaisten nojatuolien vaihtuneen hiljalleen harmaiksi ja valkoisiksi,
mustiksi. Samoin oli käynyt hänen vaatteilleen.
Kun elämä karkaa käsistä, siitä lähtee väritkin.
Meillä Suomessa on totuttu näyttämään surua pukeutumalla
mustiin. Karjalaiset ovat käyttäneet valkoisia liinoja osoittamaan, että taloon
on tullut vainaja, samoin kuin Itämaissa kuolemaan liitetty väri on valkoinen.
Joku sanoi, että ei vainaja kuole itselleen, vaan muille ihmisille. Silloin
suremme me. Ja muutumme puolestaan värittömiksi.
Haluaisin välittää uurnissani ja muissa kuolemaan
liittyvissä tekstiileissäni lämmintä ja valoisaa ajatusta läheisen muistosta.
Vaikka kuolema on karu ja suru musertavaa, läheisen saatteleminen rajan
toiselle puolelle voisi olla kaunista. Me näemme muistoissamme läheisemme vielä
täynnä elämää. Näin vainajakin oletettavasti toivoisi. Miksi emme voisi käyttää
kuoleman hetkellä ja hautajaisissa lämminhenkisiä, pehmeitä, värillisiäkin
materiaaleja? Miksi emme voisi säilyttää läheisen lämmön ja kauniin muiston
kuolemaan liittyvän esineistönkin muodossa - alkaen ihan kuoleman hetkestä
hautaukseen saakka? Tuskin kukaan vainaja haluaisi omaisten muistavan häntä
teräksisissä paareissa, käärittynä muoviseen pussiin, yhtä harmaana ja kolkkona
näkynä kuin pitkään kuolemaa tehneen sielunmaisema.
Koska muisto jää.
Päivi Honkanen, DORAMI
